Tämä talvi on ollut pitkään aikaan pahin omissa pelargonitalvetuksissani. Henkeä pidätellen odottelin talvipäivänseisauksen ohi ja nyt voin jo huokaista helpotuksesta. Uskon, että pahin on jo takana päin. Menetin aika monta hienoa ja arvokastakin kukkaa..
Syksyllä kasvien sisälle ottaminen meni mielestäni hyvin ja jo tarpeeksi aikaisin. Niille ei tullut mitään sen suurempaa lämpötilahyppäystä tai muuta, mikä olisi voinut sressiä aiheuttaa. Koko syksyn tarjolla on ollut hyvä valaistus ja vain parina päivänä olen unohtanut sytyttää lamput. Ainoa asia mikä on voinut mennä vikaan, jos nyt hoidosta vikoja etsitään, on voinut olla liian vähäinen kastelu. Olen aikaisempina vuosina kantapään kautta oppinut kastelemaan vähemmän talven aikana, mutta nyt lämmin sisäilma onkin ehkä haihduttanut enemmän kuin mitä olen osannut syksyn aikana arvioida. Toinen kuivuutta lisäävä tekijä on ollut kiireinen syksy. Olen pitkittänyt kasteluvälejä liian pitkiksi ja yhdessä niukkojen vesimäärien kanssa afrikkalainen kasvikaan ei kestä.
Mikä minua eniten menetyksissä ihmetytti oli Dr. Westerlundien lamoamiset. Ne vain näyttivät saaneen tarpeekseen, yksi toisensa jälkeen. Niin nuoret kuin vanhatkin yksilöt surkastuivat ja katosivat pois. Monen monituisesta kasvista vain 2 nuorta Dr. Westerlundia selvisi.
Toinen niistä oli jo luutimassa lehdillään pöytäpintaa, kun tein sen tempun, että poistin kaikki isot ylälehdet ja laitoin sen kirkkaimman lampun alle. Niin kahdessa viikossa on onnekseni käynyt se, että kasvupiste on lähtenyt takaisin valoa kohti ja uudet lehdet jo hieman isontuneet. Olisiko joku toinen tuoksu, joita ilmestyi tänä kesänä Dr. Westerlundien ”reviirille” voinut vaikuttaa asiaan?
Heli Joela
Suomen pelargoniyhdistys ry 